Tiesinhän minä, ettei vesillelaskun aika vielä ollut. Painio oli jäässä, mutta kävin kuitenkin tervehtimässä ystäväperheen mökkirannassa kumollaan talvehtivaa soutuvenettäni. Muistelin siinä samalla viime syksyn viimeistä kalareissuani Painiolla ja veneeni saattamista talvilepoon.

Veneeni oli tuolloin samassa rannassa jyrkkään rantatörmään viriteltyjen vanhojen pylväitten päällä tervaleppään ketjulla kytkettynä. Syksyn ollessa jo pitkällä olin päättänyt vielä kerran käydä karikolla pohjaongella ja uistellakin vähän. Kiinnitin veneeseen perämoottorin ja lastasin sen onkivavoilla, virvelillä, uistinpakilla, bensakanisterilla ja eväsrepulla. Irrotin ketjun ja aloin muka työnnellä venettä vettä kohti. Ei sitä työnnellä tarvinnut. Liukkaat pylväät, jyrkkä rantatörmä ja löysä ote johtivat veneen liukumiseen vauhdilla alas ja saman tien se kellui ilman kuljettajaansa kahdenkymmenen metrin päässä.

Katselin tyynessä vedessä hiljaa heilahtelevaa yksinäistä venhoani kaihoisasti.  Päätin olla kahlaamatta tai uimatta veneen luokse kylmässä vedessä ja tarkkailin sen mahdollista liikkumista johonkin suuntaan. Harmikseni se ei näyttänyt lipuvan ainakaan rantaa kohti.

Muistin muutaman sadan metrin päässä olevan lammaslaitumen ja siellä kumollaan olevan pienen jollan, jota on kai käytetty juoma-altaana.  Jollan sai helposti vedetyksi laidunrantaan ja lähistöltä löytämälläni laudanpätkällä aloin meloskella itseäni sadan metrin päähän venettä kohti. Olin jollan pohjalla polvillani ja aluksi melomiseni pyöritti jollaa paikallaan, eikä kulku edennyt. Oikean melontatyylin löydyttyä pääsin kuin pääsinkin karkulaisen luokse ja kiepautin itseni veneeseen.

Palautettuani lampaitten juoma-altaan laitumelle siirryin itse asiaan. Vetäisin tehosekoittimen käyntiin ja siirryin karikolle. Ankkuroin ja viritin pohjaonkeni, mutta kala ei syönyt. Alkoi tuulla idästä. Onneksi vasta nyt, eikä veneeni ajellessa, sillä meloskelu kiikkerällä jollalla ja laudanpätkällä kilpaa tuulen mukana ajelehtivan veneen perässä olisi päättynyt vasta järven läntisimmässä pohjukassa.

Onkiminen ilman tärppejä ei kalastajaa pitkään koukuta. Nostin ankkurin ja vaihdoin pohjaongen virveliin. Uistelin Holmansaaren ympäri. Tuuli yltyi, alkoi sataa. Kala ei uistimeenkaan iskenyt. Taas tuli jo moneen kertaan koettu tunne: Mitä minä täällä teen, miksi edes tänne tulin.

Vedin veneen talvehtimaan kauas rantaviivasta ja käänsin kumolleen. Airot ja tuhtojen lautarakennelmat sijoitin veneen alle.  Kopsautin venettä kämmenellä pohjaan kuin kaveria olalle ja toivotin hyvät talvet, joulut ja pääsiäiset.

Kotona saunan jälkeen mietiskelin. Vene oli karannut. Kädessä kirveli haava, jonka kai sain naulaisesta laudasta. Kala ei syönyt. Olin palellut tuulessa. Sade oli kastellut. Noissa tilanteissa yleisesti ajatellaan, että paska reissu. Yllätyksekseni huomasin ajattelevani toisin. Oli voittajan olo. Tyhmyyttäni päästin veneen karkuun, mutta olin ratkaissut ongelman. En rynnännyt itsetuhoisesti veneen perään, vaan käytin aivojani. Taistelin neuvokkaasti veneeni luokse niillä vähäisillä välineillä, jotka käytössä oli. Olin sankari. Olin James Bond.     

Toki siinä mietiskellessäni tajusin, että James Bondia vastassa kiinni melotussa veneessä olisi ollut Bond-tyttö antavassa dekolteessa ja kuiva Martini kädessä. Ja siinä he olisivat suudelleet ja kelluskelleet viimeisiin lopputeksteihin saakka.

Klemelä, Timo Klemelä

 

 

 

 

"Harrin hauki"

Vesillä

Vene käännettiin pohja maata vasten ja siirrettiin rannemmaksi. Asennettiin paikoilleen kaikki mitä veneeseen ja uistelureissuun kuuluu ja moottori viimeiseksi. Moottori on japanilaista teknologiaa ja pieneen tilaan on saatu mahtumaan kahden hevosen voimat. Kaadoin kanisterista moottoriin ysikasia. Bensatankki vetää normaalin maitotölkillisen verran ja sillä ajelee tyynessä säässä hidasta uisteluvauhtia 4-5 tuntia. Soutaminen ja purjehtiminen olisi ekologisempaa, mutta en minä nykyiselläkään kalustolla itseäni johtavana ekokatastrofin aiheuttajana pidä.

Moottori käynnistyi kolmannella vetäisyllä. Se oli talvehtinut hyvin liiterissä sahapukkiin ruuvattuna ja säkkikangas peittonaan ja nyt se puhkui intoa päästessään taas vatkaamaan järvivettä ja nielemään merimaileja.

Katselin uistinpakkini lokerikkoja hieman ymmälläni. Talven jälkeen piti tutustua pakin sisältöön uudestaan. Muistella, mikä olikaan se vieheitten viehe, joka ansaitsee ykkösketjun sentterin paikan tässä vaiheessa kautta. Päätin tarjota alkukauden kuhille pientä punakeltaista Jesseä ja siniselkäisen Merimetson otin pakista valmiiksi ja panin sen veneen reunalle verryttelemään. Siinä olisi sentteri kakkosylivoimaan.

Kalatoverini kanssa kiersimme kaksi tuntia Painion ulappaa ja rantoja. Ylitimme ”Veikonselän” ja ohitimme ”Harrin haukipaikan”. Nimet eivät lue kartoissa, mutta rekisteröimättömän kalastusseuramme jäsenille paikat ovat tutut. Eräänä kesänä jo edesmenneellä Veikolla oli tapana ylittää järvenselkä tietystä kohdasta ja lähellä rantaa käännöstä tehtäessä iski kuha lähes poikkeuksetta ruskeaselkäiseen syvänne- Rapalaan. Samalla kun kyseinen paikka nimettiin Veikonseläksi alettiin kyseistä viehettä kutsua ”Veikkospesiaaliksi”. Ja sanomattakin on selvää, että samanlainen vaappu löytyi hetken päästä muittenkin kokoelmista ja Veikonselällä nähtiin kääntyilevän enemmänkin veneitä.

Harrin haukipaikka on lähellä Palikaista. Harri väitti uistimen jääneen pohjaan ja käänsin veneen ajaakseni takaisin. –Täällä onkin kala, kuului kohta. Ei tarvinnut kaverin ranne maitohapoilla kelata, kun saatiin iso hauki veneen vierelle konevoimin. Harri ei ole haukimiehiä ja hauen köllötellessä haavausetäisyydellä hän pyysi irrottamaan koukut hauen leuoista ja päästämään kalan menemään. –Ei helkkarissa, ajattelin ja uitin kalan haaviin. Haavi ei ollut parasta mahdollista laatua ja ontto alumiinivarsi taittui ja napsahti poikki. Se oli yli kymmenen kilon hauki. Harva saa sellaista koskaan. Kyllähän Harri sillä sitten elvistelikin, kuten asiaan kuuluu. Kalakaveruus on kuitenkin velvoittanut minua muistuttamaan tuosta pohjatärpistä ja pienestä hauentumpista, joka olisi pitänyt päästää vapaaksi ennen punnitusta.

Paikkojen yhdistyminen ihmisiin ja tapahtumiin on kai luonnollinen ilmiönsä ja kalastusseurassa mitä, missä, milloin - viestintä toimii tehokkaasti. Veikonselällä muistellaan usein Veikkoa ja Harrin haukipaikassa Harrin kymppikiloista. On myös omia henkilökohtaisia suuria ja merkityksettömiä muistoja ja mielikuvia, jotka liittyvät johonkin paikkaan ja muistuvat mieleen taas jälkeenpäin. ”Tässä kohdassa poika sai ensimmäisen kuhansa.” ”Tässä kohdassa kaveri kiskaisi tongeilla peukalooni tarttuneen koukun.” ”Tässä kohdassa siskolta tuli viesti, että Hilppa-kissa oli saanut pentuja.”  ”Tässä kohdassa juttelimme Matti Nykäsestä ja samalla huomasin taivaalla ilmalennossa olevaa mäkihyppääjää muistuttavan pilven.”  Kesän 2013 ensimmäinen uistelureissu ei antanut kalaa, mutta vasta tulevaisuudessa tiedän retken todellisen merkityksen. Sen jäikö muistoja ja mille kohdalle.

Timo Klemelä

Vietin sunnuntaina 14.4 Tarvasjoen Rajavuoren kalliolla 8.5 tuntia muutonseurannassa.

Meno oli aivan erilaista kuin viikkoa aiemmin.Katseltavaa riitti koko päiväksi ja oli hienoa kuunnella kiurujen kaunista laulua pitkän talven jälkeen.

Ensimmäisen kurkiauran näkeminen keväällä on aina sykähdyttävää, kun on ne viimeksi hyvästellyt lokakuussa.

Tässä lajikohtainen selvitys muuttajista:

laulujoutsen 50, metsähanhi 14, merihanhi 5, hiirihaukka 4, tuulihaukka 2, kurki 16, töyhtöhyyppä 708, naurulokki 36, harmaalokki 133, selkälokki 2, sepelkyyhky 125, kiuru 239, kangaskiuru 1, kulorastas 3, kottarainen36, peippo78.

Vielä on vuodenaikaan nähden paljon lintulajeja tulematta, mutta kuluvalla viikolla etelätuulten ja lämpimien öiden ansiosta tulee paljon lintuja ja veikkaukseni on että tiistaina 16.4 tulee paljon kurkia.

                   Jorma Kirjonen

 

Onnittelut uudesta blogistasi!

Tämä on esimerkkiartikkeli. Uutta sisältöä voit luoda blogin hallinnan kautta. Voit poistaa tämän artikkelin artikkeliarkiston kautta.